Karteekit

Tämä aika tuo mieleeni lapsuuteni, vaelluksen pimeässä ja melkein tietämättömyydessä mistä pääsen sinne, mihin piti mennä ja olenko oikeassa paikassa. Lunta ja pakkasta oli paljon. Muistoja riittää joka tilanteeseen.

Lapsena muistan miten sodan syttyessä tuli määräykset, mitä piti tehdä. Niitä pakollisia oli enemmän kuin vapaaehtoisia määräyksiä.

Pakolliset olivat mielestäni kaikkein kamalimpia. Ne, joissa ei saanut valoja näkyä mistään.

Ikkunat oli peitettävä ”Molotoffin karteekilla”. Ne olivat lakanoita tai jotain millä voi ikkunat peittää niin, että ei näkynyt minkäänlaista kajoakaan. Vihollinen saattoi olla vaikka missä ja sitä paljastumista ei saanut tapahtua, että täällä asutaan.

Koko kylä oli kuin aaveyhdyskunta. Tietäen, että joka talossa asutaan, mutta ei asumisen merkkiäkään.

Äitini kun meni syysviljoja kuivattaessaan kuivaajalle, otti sytytetyn lyhdyn ja peitti sen, että ei vain näy valoa. Siellä vasta otti peiton pois, että näki tehdä työt.

Isä oli rintamalla. Siinä oli meillä kaikilla oma panoksemme, miten pärjäämme eri tilanteissa.

Pimeys, isän poissaolo, lapsilla paljon ruumiillista työtä, kansanhuolto vaati oman osansa, kaupoissa puute kaikesta. Ostokortit piti olla jokaiseen asiaan kauppaan mennessä.

Maskeja teimme varmaankin joka kodissa. Täytteeksi koivun hiiltä, siinä oli meille näppärille tytöille puhdetöitä, pikkulotissa lähinnä. Luetteloa riittäisi vaikka kuinka pitkältä. Sen ajan lapsilla oli jokaisella sama tilanne. Jos oli vastuun ottajia, työtä oli paljon.

Tätä päivää ajattelen. Koskaan emme ole olleet koko maailma samanlaisessa tilanteessa kuin nyt olemme. Virus on tullut meille jonkin verran tutuksi, mutta arvaamattomuutta emme tiedä. Teemme parhaamme ja tottelemme jokaista määräystä. Me osaamme totella.

Jokaiselle meille jää muistiin musta aukko, tavallaan elämätöntä elämää. Lapset kasvavat, kouluista valmistutaan. Elämän suuria tapahtumia emme voi juhlia, kuten olemme aina tottuneet juhlistamaan ainutkertaisuuden takia. Perheenjäsenen kuolema, siunaustilaisuuteenkaan ei saanut mennä pahimpina aikoina edes koko perhe. Videoitiin vain.

Me vanhukset olemme arvokkaita, emme ole oikein tietäneetkään kuinka meitä pitää suojella. Rakkaat ystävät käyvät tervehtimässä maskit päällä parin metrin etäisyydeltä. Onko vanhukselle annettu mahdollisuus ennen kuolemaansa kuiskata läheisilleen salaisuutensa, jota hän on koko elämänsä kantanut mielessään. ”Ennen kuolemaani kerron sen.”

Vähän liian kovia määräyksiä. Kyllä henkinenkin vankeus on kovaa.

Minun ikäpolveni on saanut opin kovan kurin, puutteen, kovan lapsuuden läpikäyneenä. Toivon, että tämäkin aika jättää jotain myönteistä tulevaisuuteemme.

Päättäjät: miettikää mihin kansaa viette, pakotatte ja määräätte. Rukoilen meille kaikille jaksamista joka tavalla.

Syysterveisin

Kaisu Pihlaja