”Keventää mieltä, kun äiti on turvassa”

Muistisairaudet ovat eteneviä aivosairauksia, jotka heikentävät muistia, tiedonkäsittelyä ja kykyä selviytyä arjesta. Ne ovat kansantauteja siinä missä sydän- ja verisuonitauditkin. Ne vain aiheuttavat eri tavalla huolta sairastuneen läheisille.

Terhi Rintala

Pauliina Mäenpään äiti Marja-Leena Yrjänäinen siirtyi vuosi sitten elokuussa Kauhajoelta Tepon tuvalle. Pauliina asui itse Seinäjoella ja yritti ensin saada äidilleen hoitopaikan sieltä.

– Jonot ovat kuitenkin kovat. Kun tämä vaihtoehto tuli, ajattelin, että Taivaalle kiitos!

Yhteydenpitoa helpottaa nyt se, että Pauliina Mäenpään työpaikka on Listatalolla Jalasjärvellä.

Tarina on tuttu monelle muistisairaan läheiselle. Viitisen vuotta sitten Pauliina alkoi huomata pieniä asioita, joista tuli tunne, että kaikki ei ollut kunnossa. Hän ehdotti äidilleen muistihoitajalle menemistä.

– Tapaamisen aikana hoitaja katsoa minua tavalla, josta tiesin heti, mitä on tulossa.

Kotiin saatiin apua - ensin 1-2 kertaa päivässä ja myöhemmin 4 kertaa päivässä.

– Asiat eivät varmasti olisi edenneet niin nopeasti, jos äiti ei olisi kaatunut. Hän pääsi sen jälkeen intervallijaksolle ja sai lopulta paikan Kauhajoelta.

Siellä ollessa Pauliina vei vielä äitiään kahville tai kaupoille käymään.

– Äiti ei enää tuntenut minua, mutta lähti mukaan. Ajatteli varmaan, että kyseessä on joku hoitaja. Kun vuosi sitten saimme paikan tänne Tepon tuvalle, äiti ei enää osannut mennä autoon ilman apua. Enää ei voi tehdä sellaisia pikkureissuja.

Jalasjärveläinen Sari Riskumäki on elänyt kaksi eri versiota muistisairaan läheisenä. Sarin isä eli vain kaksi kuukautta halvaannuttavan alzheimerin diagnoosin jälkeen ja oli siitä viimeisen kuukauden terveyskeskuksessa.

– Isä oli erittäin sosiaalinen ihminen. Hänelle oli armollista, että sairaus kesti vain kaksi kuukautta. Meille omaisille alkujärkytystä oli paljonkin, eikä siitä ollut ehditty tointua, kun kuolema oli jo kohdalla.

Sarin äidin muistisairaus eteni paljon hitaammin. Oireet tulivat esiin vähitellen, ja Sari alkoi tarkistella, voivatko äidin puheet pitää paikkansa.

– Diabeteskontrollin yhteydessä kävi ilmi, ettei äiti ollut syönyt lääkkeitään. Äiti meni sen jälkeen yksin ikäpysäkille, mutta oli antanut hoitajalle luvan soittaa minulle.

Tutkimusten jälkeen sairaus eteni nopeasti. Äiti pääsi kotihoidon piiriin, mutta syöminen ja lääkkeiden ottaminen jäivät. Vuosi sitten äiti alkoi tehdä irtiottoja ja lähti yksin liikkeelle.

– Saimme ensin kriisipaikan Toiskaan ja lopulta paikan tänne Tepon tuvalle.

Siinä kohtaa Sarilla oli yksi elintärkeä kysymys.

– Onko tämä äitini loppuelämän koti? Minulle vastattiin kyllä.

Saria jännitti, miten hyvin äiti sopeutuu uuteen paikkaan.

– Otin äitiä käsikynkästä ja tultiin katsomaan huonetta. Tuttu kylänmies tervehti meitä täällä ja kysyi, onko Paulakin tulossa Tepon tuvalle. Sillä hetkellä tunsin, miten äiti sulahti mukaan.

Äitiä katsomaan tullessa ilahduttaa se, että hän on hyvinvoivan näköinen.

– Olen myös oppinut suodattamaan äidin kertomuksia. Jos joku asia mietityttää, tarkistan henkilökunnalta, pitääkö se paikkansa.

Sari toivoo, että otetaan yhteyttä matalalla kynnyksellä, jos siihen on aihetta.

– Enää ei kuitenkaan tule paine, että on heti lähdettävä varmistamaan. Kyllä täältä sitten sanotaan, jos läheisen on syytä tulla paikalle.

Pitkään Pauliina säikähti, jos puhelin soi ja hän tunnisti kotihoidon numeron.

– Ensimmäisenä tuli pelko siitä, mitä nyt on tapahtunut. Reissaan paljon työni puolesta ja saatoin olla satojen kilometrien päässä. Ei sieltä ole helppoa järjestää itseään nopeasti paikalle.

Nyt on saanut oppia sen, että äidistä voidaan soittaa myös silloin, kun ei ole suuri hätä.

– Keventää mieltä, kun äiti on turvassa.

Tepon tuvalla järjestetään omaisten iltoja. Joulujuhlassa tarjotaan omaisillekin puuroa.

– Juhannusaatonaattona täällä oli ihanat valmistelut. Mun äiti ei ole tanssinut, mutta äiti tanssii nykyisin, Sari kertoo.

Pauliinan äidille tanssi on aina ollut rakas harrastus. Tepon tuvan lavatansseissa kasvoille palasi tuttu, onnellinen ilme. Pauliina liikuttuu, kun muistelee sitä.

– Tanssimme äidin kanssa yhdessä. Vaikka hän ei tunne minua, pienen hetken tuntui kuin kaikki olisi niin kuin ennenkin.

Lyhyet välähdykset, joissa muistisairaaseen saa yhteyden, ovat omaisille valtavan tärkeitä. Kun tehdään ja harrastetaan yhdessä asukkaiden kanssa, eletään hetkessä.

– Jotkut asiat ja muistot jäävät niin syvälle, että voi muistaa myöhemminkin, vaikka muuten ei enää muista. Meidän asukkaissamme on niitä, joille juuri lavatanssit ovat jääneet mieleen, Tepon tuvan johtaja Iida Vähäkoski vahvistaa.

Omaisia ilahduttaa, että heidän läheistensä kanssa touhutaan paljon.

– Kun olen julkaissut kuvia äitiin liittyen, tulee kyselyjä, missä tällainen paikka on, jossa tehdään näin paljon kaikenlaista, Pauliina kertoo.

Omakohtaisten kokemusten vuoksi kuuntelee eri korvalla tarinoita muistisairaista ja heidän läheisistään.

– On paljon omaisia, joilla on valtava hätä siitä, miten pärjätään, Pauliina sanoo.

Sari on ollut 26 vuotta poikansa omaishoitaja.

– Äidin asioiden hoitaminen 7 vuoden ajan oli paljon haastavampaa. Apua oli vaikeampi saada. Kun emme asuneet samassa paikassa, jatkuva huoli oli seuralaisena viimeiset vuodet. Nyt tiedän, että äidin on hyvä olla. Ja silloin on minunkin.