Sotaorpoina emme olekaan Euroopassa lajimme viimeiset

Talvi – ja jatkosodassa Jalasjärvelle tuli yli 300 sotaorpoa. Tarkkaa lukumäärää on vaikea sanoa. Monet karjalaiset ja osin peräseinäjoelta olevat monimutkaistavat tilastoja. Muuttoliikkeet ja kuolemat eri puolella maata tuovat selvitykseen lisää vaikeuksia näin jälkeenpäin selvittää kaikkea. Valtakunnallinen kokonaismäärä oli yli 50 000 orpoa.

Ukraina näyttää tuottavan meille kanssaveljiä ja siskoja. Vanhan veteraanin puhe nukkuvasta karhusta vaikutti vuosia sitten oudolta ”rintamalisältä”. Nyt olemme pari kuukautta seuranneet järkyttäviä viestejä. Suomeen on muuttanut jo satojen orpojen pakolaisten joukko. Orpoja heidän joukossaan on, vaikka he eivät olekaan suomalaisia

Kirkoissa luetaan vuosittain ennen pääsiäistä Kristuksen kärsimyshistoriaa. Ylipappi Kaifas ennustaa: ”Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon.” (Joh. 11:50). Siinä on ajaton lausuma uhrista! Tuntuu siltä, että Ukraina on nyt se, joka saa kärsiä, ettei meille muille jotakin pahempaa tapahtuisi. Venäjän johtaja halaa patriarkkaa ja sytyttää kirkossa kynttilän, lähettää murhakoneiston liikkeelle ja panee tahtipuikollaan maailmamme elämään jatkuvaan varuillaan olemiseen.

Euroopasta ja maailmalta on osoitettu Ukrainalle myötätuntoa ja taputuksia ja myös runsaasti humanitaarista, aineellista ja aseellista apua. Suurimpana ovat tietysti pakotteet.

Sain istua kenraali Adolf Ehrnroothin ja Kreivittären kanssa monet kerrat samassa pöydässä Kaatuneitten Omaisten tiloissa Marielundissa. Itse hän sanoi: ”Mitä minä olen tehnyt liittonne hyväksi. Olen ainakin hankkinut jäseniä” Tällä hän viittasi antamaansa komentoon, jossa tykistökeskitys tuli osaksi suomalaisten joukkojen keskelle. Kenraalilta on tunnettu lausuma Suomesta hyvänä maana. Vapaasti mukailtuna tälle päivälle se voisi kuulua: ”Ukraina on hyvä maa. Se on puolustamisen arvoinen”. Sen ainoa puolustaja on oma kansa.”

Venäjän ortodoksista kirkkoa on Stalinin ja Hrustsovin ajan hoidettu taidolla marttyyrikirkkona. Kirkon johtajalta olisi toivonut painavaa sanaa koskien veljeskansan tuhoamisesta ja murhaamisesta. Sitä ei tullut. Kirkon johtajien parrasta tihkuu tuhansien ihmisten verta.

Sovintoon myöntyminen olisi niin Venäjän kuin Yhdysvaltojen kannalta alistumisen merkki. Sota jatkuu. Uusia uhreja tulee. Myös heitä, jotka itkevät pitkään isäänsä, äitiänsä, puolisoaan ja poikaansa tai tytärtään. Emme olleet lajimme viimeiset. Ne, jotka ovat rauhassa saaneet kasvaa vanhempansa kanssa ja muistavat tapahtuneet. Suru jatkuu. Vaikutukset ulottuvat elämän loppuun.

Vanhempien menetykset jättävät aina omalla tavallaan tyhjän ja selittämättömän kaipuun. Sääliksi käy myös Venäjän kaatuneitten sotilaitten lapset, lesket ja vanhemmat. Yhtäläinen suru on heilläkin.

Psalmissa 139:19 luemme: ”Kunpa surmaisit, Jumala, väärintekijät! Henkilökohtaisesti olen ajatellut, ettei noin rajusti voi edes pyytää, surmaisit väärintekijät. Ajattelin, ettei psalmin tekijällä ollut vielä Jeesuksen opettamaa syvällisempää ihmisrakkautta. Tällä raamatunkohdalla on ajattomasti katetta. Voimme ainakin rukoilla sitä, että tuhoojat syrjäytettäisiin tehtävistään. Jos ei olisi pahantekijöitä, väärintekijöitä, ei olisi sotaa eikä miljoonien kärsimystä ja kuolemaa.

Minkälainen on sitten raakuuksia tehneitten ja eloon jääneitten sotilaitten tulevaisuus? Ei käy kateeksi. Kantavatko he loppuelämän syyllisyyttä, josta eivät pääse eroon. Upottavatko he tuskansa viinaan ja kuolevat ennenaikaisesti alkoholisteina.

Sota tuo tuskaa eikä se ole kaunista koskaan. Molemmin puolin kärsitään. Rauhaa me kaipaamme.

Aulis Harju

Suomalainen sotaorpo vuosimallia 1945