Naisvoimin painin hyväksi

Sari Haapala

Tämä toimelias naisten porukka tekee tärkeää työtä sekä taustalla että näkyvästi, jotta Peräseinäjoen Toiveen painitoiminnalle kertyy varoja ja sen toiminta rullaa muutenkin jouhevasti. Tärkein ponnistus Molskittarille on vuotuiset Mannin Matsit-painitapahtuma. Tänäkin vuonna tämä iloisesti puheleva naispoppoo nousi Mannin Matsit -viikonloppuna aikaisin ja suuntasi Ritola-hallille. Tehtävää riitti, sillä Molskittarien vastuulla on joka vuosi vastata painijoiden ja heidän perheittensä ruokahuollosta. Sen ohella naiset pyörittävät kioskikahviota sekä myyvät arpoja ja makkaraa. Aiemmin heillä oli hoidettavanaan myös vaatenarikka, mutta se on jäänyt sittemmin pois.

Päivi Iloniemi tuli lähteneeksi Molskittariin jo teininä, eli heti, kun se perustettiin.

– Olin Mannin Matseissa aina narikkatyttönä, hän nauraa.

Narikkatytön vierellä istuu Sinikka Virkkunen. Häntä tituleerataan Molskittarien kapellimestariksi. Nimitys tulee siitä, että puheenjohtajanakin toiminut Sinikka on se, joka organisoi kaiken. Hänen ansioistaan jokainen tietää Mannin Matseissa oman tehtävänsä ja puuhat sujuvat kuin rasvattu.

– Kun tulin mukaan toimintaan, kävin ensi töikseni koululla tekemässä kaljat Mannin Matseihin. Tuli muutoon hyvää. Käytän kotikaljassa aina laakerinlehtiä. Niistä tulee erittäin hyvä maku, Sinikka paljastaa.

Naiset innostuvat muistelemaan menneitä. Yksi perustajajäsenistä ja edelleen Molskittarien toiminnassa mukana oleva Irma Koliini poimii käteensä vanhan lehtileikkeen, josta lukee seuraavaa:

”Vuoden 1986 lopulla saivat painin puuhamiehet apua painijaoston toimintaan siitä kiinnostuneista naisista. Perustava kokous haki tälle naisporukalle omaa nimeä. Mieleenpainuvimpia olivat Mannittaret, Toivettaret ja Molskittaret, joista viimeksi mainittu sai eniten kannatusta.”

Tuosta vuodesta ja valitulla nimellä käynnistyi Molskittarien tarina.

Irma laskee lehden kädestään ja muistelee, että heidän päätavoitteenaan oli saada mahdollisimman moni peräseinäjokinen juniori innostumaan painista.

– Olemme näiden vuosikymmenten saatossa järjestäneet laskiaisriehoja ja retkiä. Olemme koonneet Peräseinäjoen oman puhelinluettelon. Olemme osallistuneet Peräseinäjoen markkinoille ja olleet auttamassa täällä monissa eri puulaakikilpailuissa, Irma luettelee. Myös hän on toiminut Molskittarien puheenjohtajana.

Keskustelun aikana tulee selväksi, että jutussa pitää ehdottomasti mainita Niinisalon Asko ”Aapeli”. Tämä on naisten mukaan iso tekijä siinä, että Molskittaret on ylipäätään olemassa.

– Aapeli meidät kutsui koolle. Tärkein tehtävämme on alusta saakka ollut Mannin Matsien ruokailun järjestäminen ja poikapainin tukeminen, Irma tähdentää.

Irma muistaa heidän myös vahtineen, kun oman seuran painipojat lähtivät jonnekin kauemmas kisoihin, että painivarusteet kulkivat mukana jossakin muussa kuin muovipussissa.

– Taisimme ihan ensimmäiseksi ostaa pojille kassit, pyyhkeet ja sukkia. Joitain avustimme painitossujen hankinnassa ja ostimmehan me pojille vielä verryttelyasutkin.

Monen Molskittaren omat lapset harrastivat lajia. Päivi huikkaa, että hänen syynsä lähteä toimintaan oli toinen.

– Asko asui naapurissamme. Hän kysyi minua mukaan.

Viimeisimmäksi remmiin on liittynyt Kaisa Laitila rapiat pari kuukautta sitten. Naiset tuumaavat yhdessä, että Kaisa on korvaamaton apu.

– Hän on kova siivoamaan ja puhdistaa painimatot Matseissa.

Kaisa kertoo desinfioineensa matot jo ennen kisoja ja pesseensä ne taukojen aikana.

– Minulla oli toki siinä pikkuapulaisia auttamassa.

Irma äityy muistelemaan, miten hän otti aikoinaan yhteyttä Luoman Tapioon, nykyiseen arkkipiispaan ja pyysi tätä puhumaan seuran pikkujouluihin.

– Pyysin puhumaan häviämisestä jotenkin nätisti. Että ei sen ole väliä, vaikka joskus häviääkin. Kun se oli aina niin säälittävää katsottavaa, kun painipoijjat itki, kun ne hävis. Tapio lupasi heti, että hän tulee.

– Joskus aiemmin olimme Peräseinäjoen markkinoilta ja keräsimme sitäkin kautta rahaa. Teimme myös perheinä retkiä Särkänniemeen ja Linnanmäelle. Järjestimme leirejä. Ja olemme me aikuiset aktiivit tehneet matkan Viroonkin, Irma jatkaa.

Nykyisin naisilla riittää puuhaa paitsi Mannin Matseissa, myös ennen sitä.

– Omasta porukasta viemme Matsien ruokailuun marjat, että saamme kiisseliä. Minä ostan kananmunat. Lahjoituksena saamme Atrialta makkarat, Sinikka juttelee.

Irma huikkaa, että ruokatarvikkeiden haalimisessa ja hankkimisessa on todella suuri työ.

– Vähintään kuukautta aiemmin pitää olla asialla, Sinikka tuumaa.

Eija Lepistö kuuntelee ja toteaa, että nykyisin heidän toimintansa keskittyy oikeastaan vain ja ainoastaan Mannin Matseihin.

– Leivomme sinne ruokailuun itse myös sämpylät ja munkit. Niitä ostetaan vielä kotiinviemisiksikin ja ne ovat todella kysyttyjä.

– Ennen kisaviikonloppua meillä on yleensä pari kokousta. Siinä katsotaan kunkin tehtävät, jotka hoituvat jo rutiinilla. Lähinnä tulee varmistettua, tulevatko samat henkilöt samoihin paikkoihin.

– Painien jälkeen pidämme kökkäväelle kiitostilaisuuden. Yleensä käymme syömässä jossakin, mutta viime vuonna me kokoonnuimme Kalajärven laavulle ja grillasimme siellä. Tärkeintä siinä on mukava yhdessäolo, Lepistö summaa.

Muut naiset myötäilevät. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että Molskittarissa on mukava olla – jo ihan senkin takia, että heillä on niin kertakaikkisen hyvä porukka.