Lauantaiaamuna brunssille

Katja Korkiakoski

Jalasjärveläinen Aila Louhimaa viettää sunnuntaina äitienpäivää 36. kerran. Tai oikeastaan perhepiiri juhlii jo lauantaina äitienpäiväbrunssin merkeissä, koska silloin äiti ja kolme aikuista tytärtä perheineen ehtivät saman pöydän ääreen.

–Perheiden elämä on kiireistä, kun on vuorotyötä ja monenmoista menoa, naurahtaa jälkikasvun kotiinsa brunssille kutsunut Louhimaa.

Kun kaikki saapuvat paikalle, pöydän ääreen kokoontuu yksitoista ihmistä. Kaksi tytärtä asuu kumppaneidensa kanssa Seinäjoella, vanhimman tyttären perhe on asettunut Jalasjärvelle.

Läheisten saaminen koolle on Louhimaan mielestä nykyisin äitienpäivän tärkein ja arvokkain asia. Perhekunta kokoontuu muulloinkin usein ruokailemaan: kukin laittaa vuorollaan ruokaa ja kutsuu muun porukan syömään.

–Olen tosi kiitollinen siitä, että meillä on hyvin tiivis perhe. Pidämme tiiviisti yhtä. Lapset ja läheiset tulevat muulloinkin kuin äitienpäivänä.

Tunteellinen tehtävä

Aila Louhimaan äitienpäivän juhlintatavat vaihtelevat tilanteen mukaan. Lasten ollessa pieniä juhlapäivää vietettiin usein oman perheen parissa.

–Silloin yritin esittää aamuisin nukkuvaa, kun perhe laittoi keittiössä aamupalaa ja toi sen sitten sänkyyn, Louhimaa nauraa.

Tytärten aikuistuttua juhlinta on muuttunut. Yhdellä tytöistä on ollut jo pitkään omia lapsia, ja oman osansa äitienpäivän juhlinnasta saavat myös lasten kumppaneiden äidit.

–Äitiys on vahvoja tunteita. Rakkautta, vastuuta, iloja ja suruja, Louhimaa pohtii.

Vaikka lapsista nuorinkin on kohta kolmekymppinen, äiti kantaa heistä huolta. Kuulumisia vaihdetaan säännöllisesti.

– Olen kiitollinen siitä, että kaikki ovat löytäneet elämässä paikkansa, haluamansa ammatin ja he pärjäävät.

Lämpöä, läheisyyttä, läsnäoloa

Aila Louhimaa on tehnyt pitkään töitä lasten ja nuorten parissa. Hän on nähnyt, miten tärkeä turvallinen aikuinen on pienemmille ja isommille lapsille.

–Kotona saatava aikuisen lämpö, läheisyys ja läsnäolo ovat lapsille tosi tärkeitä asioita, joilla mennään elämässä pitkälle.

Nykyisin koulunkäynninohjaajana toimiva Louhimaa näkee sen, että kaikki lapset tarvitsevat aikuista rinnalleen.

–Aikuisen kaipuuta on joillain enemmän kuin toisilla. Kunpa jokaisen lapsen elämässä olisi läsnäoleva aikuinen.

Louhimaan mielestä sillä ei ole merkitystä, onko lapsi biologinen. Myös toisen lasta voi rakastaan samalla tavalla kuin omaansa.

–Äitiys on yhtä tärkeää ja arvokasta, vaikka olisi adoptio- tai sijaislapsi.

Monta halausta päivässä

Koulunkäynninohjaajana Aila Louhimaa näkee lapsenlapsiaan myös työpaikalla koulussa.

–Saan päivän aikana monet halaukset, kun he tulevat vastaan käytävällä. Se on aina yhtä iloinen jälleennäkeminen, Louhimaa hymyilee.

Työnsä ansiosta hän on saanut nähdä ne hetket, kun lapsenlapset oppivat lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan.

–Olen saanut olla niissä kaikissa hetkissä mukana.

Muutaman kerran viikossa Louhimaa käy auttelemassa lastenlapsia läksyjen teossa. Välillä tytöt tulevat kyläilemään mummon luo: yhdessä pelaillaan ja muutaman kerran on käyty uimassa.

–Yhteisestä tekemisestä kertyy lapsille muistoja.

Lähipiiriin kuuluu myös tyttären bonuslapsi, ja ovet ovat auki myös lastenlasten kavereille.

–Lastenlapset ovat minulle elämän jälkiruoka. Heistä nauttii vielä toisella tavalla kuin äitiydestä.

Muistot kantavat

Kolmen aikuisen tyttären lisäksi Aila Louhimaan perheeseen on kuulunut neljäskin lapsi. Pari vuotta esikoistyttären jälkeen syntyi poika Reima.

–Aina kun lasten määrää kysytään, vastaan että meillä on neljä lasta. Olisi helpompi sanoa että kolme lasta, niin ei tarvitsisi selitellä, mutta Reima kulkee mukanamme koko ajan. Lapsenlapsetkin tietävät Reima-enosta.

Pikkuinen poika menehtyi kolmen kuukauden ikäisenä kätkytkuolemaan.

–Kun oman lapsen hautaa, se on kuin laittaisi osan itsestään hautaan, mutta siitäkin on jatkettu elämää. Esikoistytär oli kaksivuotias ja tarvitsi vanhempiaan. Suruun jääminen ei ollut vaihtoehto.

Viitisen vuotta sitten elämään tuli toinen menetys, kun puoliso kuoli pitkäaikaiseen sairauteen.

–Suru täytyy aina surra, mutta mennä silti elämässä eteenpäin. Louhimaan mukaan suru ja ikävä muuttavat muotoaan, vaikka ne eivät koskaan poistu. Muistot siitä ajasta, jonka saimme olla yhdessä, kantavat.