Lainsäädäntö muuttuu asenteita nopeammin

Terhi Rintala

Jalasjärveläislähtöinen Margareeta Koskinen (o.s. Ujanen) innostui ensin kirjaamaan ex-miehensä suvun vaiheita. Sitten tuli tunne, että omakin pitäisi saada paperille. Koskinen päätti kirjoittaa sukunsa naisten historiaa. ”Naisen paikka - Eteläpohjalaisten naisten tarinoita 1600-luvulta nykypäivään” ilmestyi vuonna 2021.

Kurikan kansalaisopiston luentosarjassa Koskinen pureutui Naisen asemaan ennen vuotta 1931. Rajaus perustuu siihen, vuonna 1930 Suomessa säädettiin uusi avioliittolaki. Sen myötä nainen vapautui aviomiehen holhouksesta ja saattoi toimia omien lastensa holhoojana. Nainen sai tehdä sopimuksia, jotka pätivät myös oikeudessa.

– Lainsäädännön merkitystä ei voi vähätellä. Se linjaa, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Asenteet kehittyvät lainsäädännön myötä, kun sen pohjalta vahvistuu, mikä on oikein ja mikä väärin.

Lain edessä naiset olivat pitkään heikommassa asemassa. Kahden naisen todistus oli oikeudessa yhtä pätevä kuin yhden miehen.

– Raiskauksiin naiset olivat aina itse syyllisiä. Jo ennen kirkonkokouksien tai käräjien ratkaisuja kaikki tiesivät, että nainen oli jollakin tavalla houkutellut kunnollisen miehen kauheaan tekoon. Jos syntyi lapsi, nainen ei päässyt asiaa pakoon. Myös mies sai haureussyytteen, mutta hän saattoi kieltää osuutensa.

Vuoden 1734 lain mukaan nainen oli syytön raiskaukseen vain siinä tapauksessa, että hän tappoi siinä tilanteessa miehen.

– Lainsäädännön kehittyminen oli keskeistä, sillä se turvasi kaikkien naisten aseman säätyyn katsomatta. Taikauskon ja kristinuskon sekoittuessa ajateltiin, että synti saatutti koko yhteisön ja myös rangaistus koski koko yhteisöä. Jos nainen raiskattiin ja naapurista kuoli lehmä uskottiin löydetyn syyn ja seurauksen. Synnistä oli rangaistu.

Etelä-Pohjanmaalla avioliitto oli talollisten kesken kauppa, jolla turvattiin tilan tulevaisuus tai kasvatettiin maaomaisuutta. Avioliitosta saatettiin sopia myös siksi, että niityt olivat sopivasti lähekkäin. Naisen ulkoiset tai sisäiset ominaisuudet olivat sivuseikkoja.

– Työnteko oli avioliiton liima. Työtä tehtiin rinnakkain, ja molemmat arvostivat toistensa työpanosta.

Tutkijana Koskiselle on syntynyt käsitys, että pohjalaismiehet pitivät naisia arvossa enemmän kuin muualla Suomessa.

– Täällä kyläyhteisöjen sisäinen kontrolli oli vahva. Se ajoi jopa sukulaisuuden ohi. Jos joku mies käyttäytyi oikein törkeästi vaimoaan tai muita naisia kohtaan, sitä paheksuttiin.

Koskinen on tutkinut isänpuoleisia pohjalaisjuuriaan. Nyt työn alla on äidinpuoleinen suku, joka asui Jokioisissa Hämeessä.

– Se on avannut silmiä eroille. Jokioisissa oli yksi iso kartano, jonka omistaja käytti ehdotonta valtaa.

Säätyjärjestelmä oli tiukempi kuin Pohjanmaalla, eikä säätykiertoon ollut juuri mahdollisuuksia.

– Pohjanmaalla oli vahva oikeuslaitos, johon ihmiset uskoivat. He uskalsivat viedä asioita käräjille ja luottivat siihen, että sieltä tulee oikeudenmukaisia ratkaisuja. Myös talolliset saivat kovia tuomioita.

Pohjanmaalla talolliset ja torpparit olivat usein samaa sukua. Hämeessä kartanonherran ja torpparien välillä oli myös kielimuuri.

– Mitä enemmän tutkin ja vertaan, sitä enemmän arvostan tiettyjä asioita Pohjanmaalla.

Pakko kysyä, löytyykö Pohjanmaalta vikoja?

– Ei ole toistaiseksi tullut vastaan. Täytyy varmaan tutkia lisää, Margareeta Koskinen nauraa, mutta vakavoituu sitten.

– Minusta pohjalainen kyläyhteisö on sietänyt kylähulluja ja erilaisuutta paremmin. Suhtautuminen erilaisuuteen ei ole kääntynyt vihaksi. Erilaiset ihmiset ovat olleet osa kyläyhteisöä.

Sukututkimus tarjoaa matkan menneisyyteen. Koskinen sanoo, että 1700-luvun naisilla oli samoja tunteita ja toiveita kuin nykynaisillakin.

– Voin samaistua heihin tunnetasolla. Suurin ero on valtava työmäärä ja terveydenhuollon puuttuminen, mutta ilojakin oli. Kyllä silloinkin naurettiin ja laskettiin leikkiä, hoidettiin mukuloita ja tehtiin äijän kanssa töitä.

Jatkuvaan suruun piti tottua, ehkä turtuakin, sillä tautien keskellä oli tuurista kiinni, kuka sairastui kohtalokkaasti.

– Ihmisten keski-ikä oli 45 vuotta. Kun moni kuoli jo sylilapsena, pitkään eläneet eivät pystyneet nostamaan keski-ikää korkeammalle.

Margareeta Koskinen pitää yhdeksänkymppisiksi eläneitä esivanhempia monella tavalla selviytyjinä. Piti olla henkistä kanttia, että jaksoi ison työmäärän ja tautien keskellä. Kuolemalta ja vastoinkäymisiltä ei kukaan välttynyt.

– Olen iloinen siitä, miten maailma on mennyt eteenpäin.

Margareeta Koskisen kiinnostus esi-äitejä kohtaan ei sammu.

– Sukukirjoista löytyy jo ummet ja lammet miesten vaiheista. Minua kiinnostavat unohdetut naiset.