Yhtenä lenkkinä suvun ketjussa

Terhi Rintala

Joskus ihmisen elämä kiertää ikäänkuin ympyrän ja saapuu sitten sellaiseen pisteeseen, josta se olisi voinut haarautua eri suuntaan jo paljon aikaisemmin. Teini-ikäisenä Margareeta Ujanen viihtyi Jalasjärven yhteiskoulun äidinkielen tunnilla ja haaveili kirjoittamisesta.

– Lukiovuosina minulla oli tosi hyvä opettaja, Margit Ventelä (myöh. Åman). Hän jaksoi aina kannustaa.

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1971 Margareeta päätyi tekuun opiskelemaan koneinsinööriksi. Se ei ollut siihen aikaan naiselle mikään tyypillinen valinta. Margareetasta tuli Koskinen ja hän alkoi kirjoittaa teollisuudessa käyttö- ja huolto-ohjeita.

– Niitä ei voinut viilata niin loputtomasti kuin olisin halunnut. Tiesin koko ajan, että minulla on palo kirjoittaa, mutta työ ja perhe eivät siinä vaiheessa antaneet tilaa enemmälle.

Appiukko oli hyvä tarinankertoja. Kun hän alkoi sairastella, Margareeta ajatteli, että tarinat pitäisi saada säilymään lastenlapsille, omalle pojalle ja tyttärelle.

– Kirjoitin tarinat ylös ja ajattelin, että kokoan ne joululahjaksi. Kirjoittamiseen meni lopulta 10 vuotta.

Tarina levisi kuin pullataikina, kun Margareeta alkoi haastatella appensa ystäviä ja kerätä tietoa Kansallisarkiston kautta. Lopulta tarinasta syntyi kolme eri kirjaa.

Arjen historiaa

Kun Margareeta oli kirjannut ylös ex-miehensä suvun vaiheita, tuli tunne, että omakin pitäisi saada paperille.

– Isän suku oli helppo, kun sitä on tutkittu. Isä on Ilmajoelta lähtöisin ja kuuluu Könnin ja Hällströmin sukuihin. Kun perehdyin sukukirjoihin, huomasin että naisista ei kerrota niissä juuri mitään. Aina ei tiedetä nimeäkään.

Margareeta päätti kirjoittaa sukunsa naisten historiaa. Hänen teoksensa ”Naisen paikka - Eteläpohjalaisten naisten tarinoita 1600-luvulta nykypäivään” on juuri ilmestynyt.

– Sukuni naiset eivät olleet kouluja käyneitä. Ei ollut juurikaan aikalaisdokumentteja, joita olisi voinut käyttää. Sen sijaan olen istuttanut naiset maisemaan. Mitä tässä maakunnassa tapahtui silloin ja millaista elämä oli?

Mikrohistorian yhtenä tavoitteena on kuvata ihmisten arkea, jotta tämän päivän ihminen saisi jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista elämä on ollut.

Esiäitien ajatukset ovat Margareetan omaa fiktiota.

– Koronan myötä oli helppo samaistua siihen, millaista aikaisemmin on ollut pandemioiden aikana. Suurin ero oli se, että aikaisemmin ihmistä kaatui kuin heinää. Olemme tosi onnekkaita, kun tässä ajassa ei ole sellaisia pelkoja. Heidän piti vain pärjätä.

Aikansa peili

Naisen asema oli aiemmin kovin yksinkertainen.

– Tehtävänä oli tuottaa jälkeläisiä ja tehdä hirveästi töitä. Könnien kaltaisissa käsityöläissuvuissa naiset mahdollistivat sen, että miehet saattoivat keskittyä kellojen tekemiseen. Naisilla töitä riitti siitä riippumatta minkä kokoisessa asumuksessa elettiin.

Margareetaa surettaa se, että naisten kohtelu oli välillä niin säälimätöntä.

– Pohjanmaalla talon kunnia oli tärkeä. Jos talon tytär sai 1700-luvulla aviottoman lapsen, hänet saatettiin ajaa lapsensa kanssa maantielle. Häntä ei puolustettu, ettei syntiin ja lokaan joudu koko perhe.

Naimisissa oleva nainen sai oikeuden hallita omaa omaisuuttaan vasta vuonna 1930.

– En kuitenkaan halua, että kirjassa etsitään syyllisiä tai syytetään naisten asemasta miehiä. Maailma oli erilainen, eivätkä he sille mitään mahtaneet.

Ei pelkkiä nimiä
ja vuosilukuja

Kirjassa kerrotaan 14 naisen tarinat.

– Tunsin heidän kanssaan sukulaisuutta, jotkut tulivat hyvinkin läheisiksi. Olen halunnut antaa näille naisille äänen.

Yksi läheisimmistä on Elisabet Ariin, Ylistarossa syntynyt Hällströmin suvun kantaäiti.

– Oma äitini syntyi Jokioisissa ja avioitui Pohjanmaalle. Kaikki muut kirjan naiset ovat kotoisin Suur-Ilmajoen alueelta.

Yhden esiäidin kohdalle oli kirkonkirjoihin merkitty sana blind.

– Aloin pohtia, mitä tarkoitti, kun maatalon emäntä oli sinä aikana sokea. Mihin kaikkeen se vaikutti?

Suuret nälkävuodet ja muut vitsaukset koettelivat ihmisiä rajusti.

– Näillä ihmisillä ei yleensä ollut mitään puskuria. Huonot vuodet olivat todella huonoja ja armottomia perheelle. Sodat ja kulkutaudit saattoivat rokottaa väkilukua rajusti.

Kirjan kirjoittamisen jälkeen Margareeta Koskinen sanoo olevansa tiukemmin sukuunsa sitoutunut.

– En ole heitä kokonaan hyvästellyt. Heistä on tullut rakkaita, kun eivät enää ole nimiä ja vuosilukuja vaan elävän tuntuisia ihmisiä omine kohtaloineen.